On ollut aika hiljaista, tiedän. Harjoittelu on vienyt voimia, tai pikemminkin alkujännityksestä johtuvat huonosti nukutut yöt. Mitään jännitettäväähän ei oikeasti ole, mutta koska kaikki on uutta ja tunnen olevani ihan pihalla, olen herännyt joka aamu puoli tuntia ennen herätyskelloa ja stressannut kaiken maailman asioita. Tuntuu tyhmältä herätä aikaisin väsyneenä ja miettiä sängyssä kaikkia tekemättömiä hommia, olivat ne sitten miten vähäpätöisiä tahansa. Täytyy alkaa purkaa sitä listaa joka niistä kehkeytyy, niin varmaan yöunetkin paranevat.

Nyt pitäisi skarpata. Pitäisi hoitaa itseään ennen kuin kaamos tulee. Pitäisi saada elintavat kuntoon; syömiset, veden juominen, liikkuminen ja nukkuminen. Pitäisi rytmittää elämä niin, että kaikki mihin olen lupautunut tulee hoidettua, lasten kanssa tulisi vaan oltua ja vielä kirjoittamiseenkin pitäisi jäädä aikaa. Haalin itselleni vastuuta kaikilla muilla elämän osa-alueilla, kun en sitä työn muodossa ole saanut. Huomaan paikanneeni työympäristön sosiaalisuuden puutetta harrastuksilla joissa tapaan uusia ihmisiä. Tai harrastuksella. Politiikka vie minua pikku hiljaa mennessään.

Saan opiskella harjoittelussa kaikenlaista EU:sta ja opin väistämättä Suomen opetus- ja kulttuuripoliittisista linjauksista, kansainvälisen politiikan toimintatavoista ja diplomatiasta. Samaan aikaan olen tunkemassa itseäni ties minkä yhdistyksen hallitukseen ja ehdokkaan tukiryhmään. Vähän pelottavaa ajatella mihin tämä oikein minua vie. Mutta viimeiset kannatusluvut olivat niin masentavaa kuultavaa, että jotainhan tässä on tehtävä. En vain suostu siihen, että persut valtaavat tämän maan, kun eivät he oikeasti ole enemmistöä. Eiväthän? Toivon todella, että ne jotka kaipaavat vaihtoehtoa ja haluavat asioihin muutoksia eivät mene persujen halpaan, vaan näkisivät ohi populististen lausahdusten ja tajuaisivat, että sisällössä uupuu. Ja se persujen ainoa sisällön tynkä jonka olen ollut havaitsevinani, on suvaitsematon ja umpikiero näkemys siitä, että Suomi voi jotenkin kummallisesti sulkea silmänsä siltä tosiasialta, että me elämme globaalissa yhteisössä nimeltä maapallo. Ja vaikka he kuinka haluaisivat sulkea rajat ja ummistaa silmät muiden ihmisten hädältä, he eivät tunnu näkevän sitä, että myös me tarvitsemme muuta maailmaa. Mihin on kadonnut ihmisten välinen solidaarisuus? Kysynpähän vain.

No meni taas politikoinniksi, mutta se johtuu siitä, että olen itse Vihreisiin liittymisen myötä tavannut niin paljon fiksuja ihmisiä jotka haluavat tehdä asioille jotain ja se jotain on sellaista johon minä uskon. Siitä on helppo innostua. Uskominen on sitten vähän vaikeampaa, kun ne kannatusluvut lupailevat painajaismaisia tuloksia. Mutta en suostu luovuttamaan, sillä se ei ole vaihtoehto. Vaihtoehto on se, että tekee pirusti töitä ja saa ne kannatusluvut järkevimmiksi ja vihreille vaalivoiton.