On aina masentavaa huomata edustavansa stereotypiaa. Sitä kulkee ympäriinsä luokittelemassa ihmisiä tiettyihin nippuihin ja unohtaa, että itsekin tulee liian usein niputetuksi. On aika turhauttavaa huomata vain edustavansa tiettyä sosioekonomista luokkaa tai tietyn ajan lasta. Tässä individualistisessa maailmassa kun kaikki haluaisivat erottautua joukosta. Olla minä ja jotain erikoista – siinäpä pulma.

 

Itse olen huomannut edustavani useampaakin ryhmää hyvin stereotypisesti. Olen päälle kolmekymppinen, akateemisesti koulutettu nainen Helsingistä ja olen vihreä. Voiko stereotypisempää vihreää enää olla? Ai niin, kannatan tasa-arvoa, sukupuolten välistä avioliittoa, humanistista maahanmuuttopolitiikkaa ja taivun enemmän vasemmalle kuin oikealle. Hah.

Olen äiti ja asetan lasteni edun kaiken muun edelle. Lapseni ovat minulle kaikki kaikessa. Voiko stereotypisempää äitiä enää olla? Tai voiko stereotypisempää vanhempaa olla? Okei, tämä nyt menee vähän yli. Kai tämä on jo ihan biologiaakin, että omia poikasia suojellaan jne.

 

Olen akateemisesti koulutettu kaupunkilainen, jolle raha ei ole niin kovin merkityksellistä, mutta aika rakkaiden ihmisten parissa on. En halua uhrata elämääni työlle, vaan löytää tasapainon perheen ja työn välillä, vaikka sitten rahan kustannuksella. Kierrätän ja elän suhteellisen ekologisesti. Suurin syntini on se, että meillä on auto. (Puolustan autoiluani kuitenkin sillä, että auotamme käytetään aika vähän ja sitten kun sitä käytetään se pakataan täyteen ruokaa, vaatteita eläimiä ja ihmisiä ja sillä matkustetaan puolen tunnin matka mökillemme. Ilman autoa neljä mökkeilevää ikäpolvea joutuisi matkustamaan puolen tunnin matkan sijasta tunnin bussilla. Okei ei kuullosta ihan kamalalta, mutta te ette oo nähny meidän tavaramäärää. Niin ja kauppareissu muuttuisi Sello-reissuksi). Ostan luomua ja käyn (yleensä) kaupassa kangaskassin kanssa kävellen. En useammasta kuin yhdestä syystä lennä juuri koskaan. Tuleeko teille tästä mitään mieleen? Kukaan muu kolmekymppinen kaupunkilainenhan ei ole tällainen. Eihän?

Välillä tunnen oloni niin keskiluokkaiseksi, ettei tämän keskiluokkaisempaa voi varmaan enää ollakaan. Meillä on omistusasunto ja iso asuntolaina. Meillä on auto, kolme lasta (kaksi poikaa ja yksi tyttö) ja kissa (ei sentään koiraa) sekä tylsääkin tylsempi arki, johon kuuluu vanhempainyhdistyksiä ja muita paikallisia kotkotuksia. Ja silti kipuilen oman keskiluokkaisuuteni kanssa. En halua olla keskiluokkainen ja tylsä. Muuten, eräällä ystävälläni oli mahtava kolmenkympin kriisi, joka kulminoitui haluun olla jotain muuta kuin keskiluokkainen. Nyt on lystikästä seurata, kuinka tämä samainen ystävä ei jaksa enää yrittääkään olla jotain muuta kuin on – keksiluokkainen mikä keksiluokkainen. Se pitää vaan hyväksyä, että iän karttuessa sitä muuttuu sovinnaisemmaksi ja mukavuudenhaluisemmaksi.

Mikähän tämänkin kirjoituksen pointti oli? Ai niin, se ettei johonkin stereotypiaan kuuluminen kerro vielä koko totuutta. Minäkin olen monessa suhteessa hyvin tyypillinen jonkin ryhmän edustaja, mutta sitten muutama pikkuinen asia voikin olla vähän vinksallaan. Otetaan nyt esimerkiksi se fakta, että olen saanut ensimmäisen lapseni 22-vuotiaana ja kaikki kolme lasta alle sen maagisen 29 (jos tarkkoja ollaan olin 27, kun nuorimmainen syntyi). Sellaista stereotypista ryhmää ei olekaan meissä akateemisissa helsinkiläisnaisissa. Siinä kohden olen hieman erilainen. Tai sitten jos sellaisen ryhmän löydätte, voi olla että jokin muu seikka minussa ei sopisikaan siihen ryhmään.

Kai tämän kirjoituksen tarkoitus oli muistuttaa siitä, että täysin homogeenisia ryhmiä ei oikeastaan ole olemassakaan. Toisaalta mietin myös sitä, että mitä sitten kun huomaa itse edustavansa jotain stereotypiaa oikein tyypillisimmillään? Minusta tuntuu suorastaan hölmöltä, että minun arvojani saatetaan väheksyä siksi, että olen niiden kannattajan stereotypia (puhun nyt vihreistä). Miten muka voin perustella omat näkemykseni ominani, kun joku toinen saattaa minut kohdatessaan vain ajatella, että taas yksi stadilainen, päälle kolmikymppinen akateeminen nainen haluaa pelastaa metsän ja eläimet. Ihan tosi. Miten? Samalla tavoin olen joutunut perustelemaan sitä, miksi arvoni ovat niin samat kuin äitini. Minulle on sanottu, että omat vaivoin pohtimani arvot ja valinnat ovatkin vain kasvatuksen tulosta ja minun olisi syytä itsenäistyä. Mutta kun ne ovat minun omia mielipiteitäni. Minä olen oikein todella miettinyt ja tehnyt valintoja. Kaikki eivät toki niin tee, mutta minä tein. Silloin nuorena. Tiedättehän.